Päivitetty viimeksi 23.9.2004

Takaisin sisällysluetteloon
IT Universitas nro 6 / 23. syyskuuta 2004

Internet: yhteisöjen tukivälineestä yhteisöjen uhaksi

Seppo Visala, tietohallintojohtaja, Tampereen yliopisto

Mitä on tapahtunut, kun Internet on kääntynyt kanssakäymistä ja sosialisaatiota tukevasta välineestä kohti vastakohtaansa, yhteisöjen ulkoista (haittaohjelmat, vakoilu, tietojen väärinkäyttö) ja sisäistä uhkaa (kontrolli ja byrokratia)? TKK:n professori Hannu K. Kari on jopa ennustanut Internetin kaatuvan aivan lähitulevaisuudessa.

Eräs Internetin alkuajatusten synnyttäjistä, J.C.R. Licklider visioi tietoverkon tulevaisuutta:

Kuva 1. Neljän yliopiston neljän erilaisen tietokoneen muodostama verkko tuki tutkijoiden yhteistyötä. Kaikki luottivat toisiinsa eikä ulkopuolista uhkaa edes ollut. Kuva vuodelta 1969.

Internetin lähtökohta oli DARPA-hanke, jossa organisaatiokontekstinsa (Yhdysvaltain puolustushallinto) vuoksi ei pidetty tarpeellisena varautua sellaisiin uhkakuviin, joita avoin tietoverkko tuo mukanaan. Sama henki säilyi, kun verkko laajeni yliopistojen viestinnän välineeksi, ja silloin, kun World Wide Web syntyi, vaikka itse termi world-wide heti tuo mieleen avoimuuden periaatteen. Kehityksen lähtökohtina olivat siis tiukkaan kulttuuriin tottunut organisaatio, väljien viestintäsääntöjen ja korkean etiikan yliopistomaailma sekä WWW:n kohdalla kiinteä fyysikoiden tutkimusyhteisö. Tällöin verkko oli vielä kontrolloitu niin, että kuka tahansa ei voinut pystyttää sinne omaa palvelintaan.

Alussa ei tunnistettu yhteisöjen ja luottamuksen rajoja

Näille kaikille yhteisöille oli yhteistä se, että niillä oli korkea sisäinen luottamus jäseniinsä. Niiden ei tarvinnut varautua tahalliseen häirintään tai vahingontekoon ja välineiden kehitys nähtiin kommunikaation mahdollistajana, verkostojen synnyttäjänä. Eli nyt paljolti viljellyn termin avulla lausuttuna, niiden uskottiin lisäävän sosiaalista pääomaa, vaikka tätä termiä verkon ensimmäiset kehittäjät eivät tunteneet. Insinööreinä he eivät myöskään tunnistaneet yhteisöjen ja luottamuksen rajoja. Sosiaalinen pääoma on noussut 90-luvulla tärkeäksi monta tieteenalaa yhdistäväksi teemaksi paljolti David Putnamin kirjoitusten ja teosten pohjalta (vaikuttavin näistä lienee "Bowling alone: the collapse and revival of American community", 2000). Luottamus on sosiaalisen pääoman avainominaisuus, mutta siihen kuuluu myös sellainen auttaminen, jossa ei heti odoteta vastapalvelusta.

Kun Internet laajeni kaupalliseksi ja kansalaiskanavaksi, se ylitti yhteisöllisyyden rajat. Mukaan tulivat kaikki inhimillisen toiminnan intressit, rahan ansainta, tietojen varastaminen, turhautumisen purku vahingontekoon - koko maailma ei valitettavasti ole sosiaalinen yhteisö.

Internet avoimena viestintäverkkona ei enää ilman muuta lisää luottamusta vaan yhä useammat näkevät sen tuovan yhtä paljon kielteisiä kuin myönteisiä asioita oman työnsä näkökulmasta. Verkon sisällä toimii lukemattomia sisäisiä yhteisöjä (online communities, ks. esim. Jenny Preecen tämänniminen kirja), joilla sosiaaliset säännöt toimivat positiiviseen, sosiaalista pääomaa kasvattavaan suuntaan. Yhteisöt voivat toki olla myös muun yhteiskunnan vastaisia, esim. haittaohjelmien tekijöiden piirejä. Internetin käytön yleiset sosiaalistavat vaikutukset riippuvat sen käyttötavasta (esim. Shah, Kwak, Holbert, Political Communication, 18: 141-162, 2001).

Tietoverkko yhdistää koko maailman ja alkaa näyttäytyä yhä enemmän uhkana

Yhteisöjen rajoja on vaikea määritellä. Väljemmässä merkityksessä puhutaan verkostoista mutta varmaan sellainen luottamus on määrittelyn vähimmäisvaatimus, että verkoston jäseniltä tuleva häirintä ei ole hyväksyttyä käytöstä. Tietyn alan tutkijat muodostavat tiukemman yhteisön kuin koko yliopistomaailma, joka sekin on oman etiikkansa yhdistämä verkosto. Kun tietoverkko yhdistää koko maailman, niin sosiaalisten verkostojen ja organisaatioiden on vaikea suojautua verkostojen ulkopuoliselta häirinnältä ja näin tietoverkko alkaa näyttäytyä yhä enemmän uhkana. Hämmennystä tuntuu aiheuttavan myös se, että ennen tehtyjä asioita tehdään nyt uudella välineellä, jonka viestintäsäännöt etsivät vielä muotoaan - tosin tutkijayhteisöt eivät kauan ihmetelleet, kun ottivat sähköpostin luontevaksi viestintävälineekseen.

Väärä johtopäätös tietoverkon uhkien torjumiseksi kuitenkin on alistaa tietoverkon kautta tapahtuva verkostojen sisäinen viestintä tiukan kontrollin alle. Ilmeistä on, että kontrolli syö luottamusta. Sosiaalisen pääoman perusluonteeseen kuuluu joko positiivinen tai negatiivinen kierre: Luottamuksen vahvistaminen lisää jäsenten yhteishenkeä ja toisten tukemista; luottamuksen väheneminen vähentää jäsenten keskinäistä auttamishalua (Cohen & Prusak, In Good Company, 2001).

Kaksi tietoverkon kehityslinjaa

Kaksi rinnakkaista tietoverkon kehityslinjaa uhkaa yhteisöjä ja niiden rakentamaa sosiaalista pääomaa samanaikaisesti eri puolilta: Yhtäältä tietoverkon globaalisuus tuo mukanaan ulkoiset uhat, joilta yhteisöjen on pakko yrittää suojautua. Näin verkostot sulkeutuvat ja eristäytyvät, mikä saattaa kasvattaa yhteisöjen ns. vahvoja sidoksia (ryhmän jäsenet näkevät muut uhkana) ja samalla heikentää heikkoja sidoksia (yleistä luottamusta laajempaan viiteryhmään). Toisaalta organisaatioiden sisällä Internetin yleistä uhkaa torjutaan tiukentamalla jäsenten käyttösääntöjä ja näin syödään yhteisön sisäistä luottamusta, ja lopulta vaarana on yhteisöllisyyden murentuminen. Sosiaaliset muutokset ovat salakavalia, sillä vähäiset muutokset kumuloituvat ja johtavat yhteisöt yhtä helposti positiiviseen kuin negatiiviseenkin kehitykseen.

Tietoverkko on vaarassa kääntyä alkuperäistä tavoitettaan vastaan: Yhteisöt halusivat kommunikaation välineen edistääkseen yhteistyötään ja ovat saamassa valvonnan välineen, joka alistaa käyttäjät turhaan byrokratiaan ja syö viestijöiden välistä luottamusta, eli johtaa tuohon negatiiviseen, yhteisöä hajottavaan kierteeseen (hälyttävä tulevaisuudenkuva on 'Isoveli valvoo' suunnitelmat, Reijo Sventon kolumni).

Tämän kehityskulun siemen kylvettiin jo niissä ensimmäisissä visionääristen insinöörien ideoissa globaalista tietoverkosta. He aavistivat tietoverkon valtavat myönteiset mahdollisuudet mutta eivät nähneet avoimuuden uhkia. Yhteiskuntatieteilijät, jotka ehkä olisivat ymmärtäneet verkon sosiaalisen ulottuvuuden paremmin, eivät valitettavasti juuri osallistu teknologian käyttöönottoon vaan usein katsovat kehitystä ulkopuolelta ja jälkikäteen. Yhteiskunnan ja sen yhteisöjen lainalaisuuksia ei ehkä voi näyttää toteen yhtä pitävästi kuin luonnonlakeja, mutta yhteiskuntatutkimuksen valtavirta tukeutuu näkemykseen, että ihmisten toimintaa ohjaavat sisäistetyt normit, joita ihmiset kuitenkin valinnoillaan pitävät yllä tai muokkaavat (ks. Giddensin rakenteistumisen teoria).

Kaikkea ei voi hallita säännöillä ja valvonnalla

Yhteisön vakiintunutta kulttuuria on lähes mahdoton muuttaa ulkoa annetuilla säännöillä. Lopulta yhteiskunnankin tasolla vakaa järjestys voi kestää vain tietyn luottamuksen varassa - ei valvonnan avulla (vrt. sosialistisen järjestelmän romahdus, Internet ei ehkä ehtinyt vaikuttaa tähän, mutta muu tiedonvälitys varmasti). Kirjattuja sääntöjäkin tarvitaan, mutta niiden tulee olla hyvin periaatteelliset ja yhdenmukaiset yhteisön jo hyvin toimivan normirakenteen hengen kanssa. Joka ainoan asian yksityiskohtainen kirjaaminen omaksi formaaliksi säännökseen ei ole yhdenmukaista sen kanssa, miten yhteisöt todella toimivat. Tämä on eräs sosiologian perustotuuksista.

Uskoisin, että yliopistomaailmassa muodolliset tietoverkon käytön ja ylläpidon kaikkia järjestelmiä koskevat yhteiset säännöt voidaan kiteyttää kahteen dokumenttiin. Kunkin rajoitettuun käyttöön tarkoitetun tietojärjestelmän kohdalla luonnollisesti on omat ohjeensa. Lisäksi voimassa olevaa lainsäädäntöä on syytä tehdä tutuksi avaamalla lakitekstiä selväkieliseen muotoon.

Yliopistossa sääntöjä kaipaavat erityisesti uudet opiskelijat, joille akateeminen kulttuuri on uusi asia. Internetin he jo todennäköisesti tuntevat ja tietävät esimerkiksi, miten helposti sieltä löytää valmista tekstiä opinnäytteisiin. Tietotekniikka voi toisaalta tukea myös plagioinnin valvontaa. Oleellista tässäkin on kasvattaa opiskelijat sisäistämään tutkijayhteisön normit ja erityisesti se ikivanha periaate, että mitään toisten tekstiä ei saa esittää omanaan.

Ilmeisesti yhteisöjen sisäistä luottamusta lisää sellainen tekninen valvonta, jonka avulla ne voivat suojautua ulkoiselta häirinnältä. Ulkoista uhkaa vähentävät myös organisaatioiden kesken sovitut yhteiset toimintatavat, jotka estävät verkon häirinnän leviämisen organisaatiosta toiseen. Toimintatapoja on mahdotonta kiinnittää pysyviin sääntöihin. Tärkeintä on, että järjestelmien ylläpitäjien vuorovaikutus toimii yliopistoissa ja niiden välillä sujuvasti, jotta pystytään yhdessä reagoimaan nopeasti vastaan tuleviin tilanteisiin.